PIENI ELÄMÄNILO REMONTTI

Minä aloitin tämän postauksen kirjoittamista jo muutaman kerran, mutta jotenkin aina päätin poistaa postauksen koska ajattelin että ehkä aihe ei ole kirjoittamisen arvoinen. Tänä aamuna kuitenkin herätessäni päädyin YouTubeen ja näin että MILLI&ABE kanavalta oli tullut uusi video, joka osui aika nappiin tämän minun postaukseni kanssa joten päätin sitten viimeinkin hieman avautua aiheesta, joka on vienyt mieltäni hieman alas jatkuvasti.

Olen tainnutkin jo aiemmin mainita että tämä syksy on ollut todella hankala minulle ja oli aihe mikä tahansa ruoanlaitosta laskujen maksamiseen, odotin aina sen kaikkein pahimman tapahtuvan. MILLI&ABE videolla puhuttiin siitä kuinka ihmiset valittavat ihan turhaa asioista mistä ei tarvitsisi valittaa, koska on ihmisiä joilla asiat ovat niin paljon huonommin. Minä harvemmin valitan pienenpienistä asioista ja minua ei junan myöhästelyt haittaa, seuraava kyllä tulee sieltä. Mikä minulla kuitenkin on ollut ongelmana on juuri tuo pahimman odottaminen ja usko siihen ettei minulle voi tapahtua mitään hyvää. Olin tämän syksyn aikana niin tajuttoman huono-onninen jokaisessa asiassa ja sen lisäksi olin kodittomana, joka ainoastaan kasvatti minun ahdistuksen tunnetta rinnassa. Olin negatiivinen joka ikistä asiaa kohtaan mikä eteeni sattui. Mikään ei oikein saanut minua nauramaan ilosta ja joka kertaa kun musiikkia aloin kuuntelemaan, tai kun aloin miettimään elämäntilannettani, kyyneleet vain vyöryivät silmiini. Oli niin hirveä olla, en odottanut mitään hyvää tapahtuvan ja kamalan usein minua vain potkittiin enemmän sillä seuraava huonon onnen asia jo vyöryi niskaani. Jonkin ihmeen takia mikään ei mennyt niin kuin piti, joka tuotti minulle sitten paljon ylimääräisiä maksuja, mikä taas stressasi enemmän kun opiskelijalla harvoin on paljon ylimääräistä.

Kun tätä oli jatkunut jo kuukausia aloin jo pohtimaan että olenko oikeasti näin kurja ja huono-onninen vai onko vika jossain muussa. Pitkään mietittyäni tajusin että kyllä, paljon ikäviä asioita on minulle sattunut yhteen syssyyn, mutta täytyy myös myöntää että minun omassa elämänasenteessani on ollut aika iso muutos aiempaan. Minä olen aina ollut niin positiivinen ja harvoin odotin sitä pahinta, mutta nyt minä olin aivan toisenlainen. Kuinka minä voisin olettaa olevani onnellinen jos minä pääni sisässä olin vain niin täynnä negatiivisuutta?

Tästä inspiroituneena halusin aloittaa pienen elämänilo remontin, jossa yritän ajatella asioista aina positiivisemmin ja koitan nähdä asiat aina siltä hyvältä kannalta. Olen ihan varma että näin tehdessäni kohtelen myös ihmisiä ympärilläni paljon paljon paremmin.

Minun on pakko muuttaa asennettani nyt, sillä en halua olla pysyvästi tällainen mököttäjä. Tämä viikko on ensimmäinen kun minulla on oikeasti ollut aikaa itselleni  ja haluan oikeasti vain keskittyä itseni hemmotteluun, nukkumiseen ja rauhoittumiseen. Alan jo tuntemaan kuinka tämä kova kivi alkaa pikkuhiljaa vieriä sydämeltäni pois. Illat minulla meneekin joululauluja kuunnellessa ja tulevan lomani suunnittelussa, mutta tämä on jotain mitä tässä hetkessä rakastan yli kaiken.

Milli haastoi MILLI&ABE kanavalla ihmisiä valitsemaan kolme itselleen tärkeintä asiaa ja tekemään jotain positiivista sen eteen heti tänään. Itselleni tällä hetkellä kolme tärkeintä asiaa ovat:

1. Poikaystäväni
2. Joululoma
3. Bloggaus

En tarkoita että nämä ovat kaikkienaikojen tärkeimpiä asioita koko elämässäni, sillä kyllä perhe tulee heti ykkösenä. Halusin tähän kuitenkin listata asioita, jotka tällä hetkellä tuottavat jotain iloa elämääni.

Päätin myös tehdä jotain hyvää näiden asioiden eteen joten siksi minä lähdin poikaystäväni kanssa viimeinkin erääseen museoon, jonne hän oli jo pitkään hinkunut. Vietimme mukavan kulttuurisen päivän yhdessä. Tästä reissusta kerron kuitenkin myöhemmin tarkemmin. Joululoman eteen minä viimeinkin varasin minulle ja Nielsille junaliput Ouluun, eli pohjoiseen päin ollaan varmasti pääsemässä. Vielä pitää löytää kätevin menopeli Kuusamoon. Muutenkin fiilistelen joululomaa ihan kaikin keinoin Bloggaamisen eteen minä napsin kuvia pitkin päivää uudesta kaupungista, jossa vierailin ja aloin kirjoittamaan tätä uutta postausta. Kyllä elämä tästä vielä loistaa!

No nyt ei mene hyvin

Minusta jatkuvasti tuntuu että minulla olisi miljoona aihetta josta kirjoittaa mutta samaan aikaan pää lyö niin tyhjää. Ajatukseni uppoavat jatkuvasti vain kouluun. Tällä hetkellä minulla ei ehkä mene parhaiten. Kyllä koulu on edelleen mielenkiintoista vaikka työmäärä on ihan kauhea. Ongelmana on vain ne ihmiset. Meillä on koulussa tällä hetkellä kolme eri työryhmää, mikä on täysin pepusta, sillä kaikki ryhmämeetingit menee päällekäin ja kukaan ei muista mikä milloinkin piti olla valmiina ja siksi mikään ei oikein luista. Tottakai joissain ryhmissä on myös niitä ihmisiä jotka eivät koskaan saavu paikanpäälle ja kirjoita sanaakaan meidän projektista ja näin meille muille kasaantuu ihan kauhea määrä töitä. Nyt uusin trendi, joka alkoi eräässä ryhmässä, on hiljaa pysyminen. Meillä on tasan 2,5 viikkoa aikaa saada tämä iso projekti kasaan ja minä saan jo harmaita hiuksia tästä ja kukaan ei voi vastata edes kyllä tai ei kun ehdotan ryhmätapaamista. Huokaus.

Luulen tämän alakulon syntyvän kuitenkin enemmän kulttuurishokista. Tai koulushokista, olenhan asunut Hollannissa jo muutaman vuoden. Minun odotukset uudesta opiskelijaelämästäni olivat todella korkealla ennen koulun alkua. Alku oli myös yhtä huumaa kun sai tutustua niin moneen uuteen ihmiseen. Jotenkin kuitenkin oletin että tässä vaiheessa kouluvuotta minulla olisi kuitenkin jo ne vakituiset ystävät joiden kanssa jakaisin kaikki juorut ja bilettäisin illat. Eihän tämä ihan näin mennyt. Vietän lähes kaiken vapaa-aikani itsekseni tai poikaystäväni luona, mikä on ihan ok, mutta jotenkin minulla on jo hetken ollut sellainen olo että tarvitsisin sen jonkun hyvän ystävän minun elämääni. Kyllä minulla kavereita on, mutta ne kaverit pysyy koulussa. Kenelläkään ei ole aikaa tehdä mitään tai energiaa vastata tekstiviestiin. Jotenkin alkaa miettimään kuinka helppoa tämä lukiossa oli. Löysin heti sen porukan jonka kanssa vietin seuraavat kolme vuotta ja nyt vain toivon että hekin olisivat täällä. Olen kerennyt jo itkeä muutamat itkut siitä että budjetti ei oikein anna minun mennä kotiin jouluksi ja siksi osaankin jo kuvitella ihanan joulun itseni ja itseni kanssa, sillä kaikki muut lähtevät kotimaihinsa omien vanhempiensa ja ystäviensä kainaloon.

Minun suurin toiveeni tällä hetkellä olisi löytää se ihminen tai ne ihmiset joiden kanssa minulla oikeasti klikkaisi ihan täydellisesti ja joilla olisi halua ja aikaa viettää aikaa yhdessä myös vapaa-ajalla. En tiedä onko tämä täysin teinimäinen toive, mutta nyt minulla on menossa jo toinen lähes kaveriton vuosi ja nyt ei oikein enää naurata. Luojan kiitos minulla on Niels, muutenhan olisin ihan hukassa. Hän on tällä hetkellä rakkainta mitä minulla on ja hän on myös paras ystäväni ja varmasti tulee olemaan seuraavat vuosikymmenet ja siksi olen todella onnekas ihminen. Myös Nielsin perhe on suurena tukenani ja siksi minulla on sellainen olo että minulla on perhe myös täällä Hollannissa. En tiedä mitä tekisin ilman heitä.

 Tämä ihminen on kyllä puhdasta kultaa <3 Tapaamme harvoin, mutta jaksamme silti pitää yhteyttä mikä helpottaa oloani paljon!

Tiedän että tämä teksti on hieman masentavan kuuloinen, mutta kyllä mielestäni on okei myös kirjoittaa niistä elämän nurjapuolista. Oletko sinä paininut yksinäisyyden kanssa jossain vaiheessa elämääsi? Miltä se tuntui ja miten käsittelit tämän ajanjakson?

                               

Minua jahtaavat varjot

Haluan puhua nyt jostain asiasta, mikä ei ole kenellekään mieluisa. En suunnitellut ollenkaan kirjoittavani tästä, mutta iltaa myöten ajatukset kasaantuvat ja kaikki tuntuu dramaattisemmalta. Kuitenkin, nyt tuli itselleni sellainen olo, että täytyy kirjoittaa ajatukset muistiin, käsitellä ne. Eli anteeksi jos tämä teksti on liian negatiivinen, mutta mielestäni joskus negatiivistakin asioista voi välillä puhua. Siksi haluan puhua nyt kuolemasta ja menetyksestä.

 Koen olevani erittäin onnekas ihminen, sillä elämästäni ei ole koskaan kukaan ihminen nukkunut pois. Kammottavaa on kuitenkin ajatella, että aivan varmasti seuraavan 10-20 vuoden aikana tulee tämäkin asia muuttumaan. Minulla on edelleenkin kaikki isovanhempani tallessa ja siksi kaikkien näiden vuosien jälkeen voin sanoa että he ovat minulle yhtä tärkeitä kuin omat vanhempani. Tämä taas tarkoittaa sitä, että joudun elämäni aikana todennäköisesti sanomaan hyvästit kuudelle vanhemmalleni. Tiedän ettei minun kannattaisi ajatella näitä asioita vielä, kun ne eivät ole täysin ajankohtaisia, mutta minua vain pelottaa. Tiedän että kun se päivä koittaa, minä pysähdyn ja lakkaan toimimasta. Olen aina ollut jotenkin dramaattinen ihminen ja vastoinkäymisten käsittely on vaikeaa. En edes osaa kuvitella miten minä pystyn pääsemään tuollaisen asian yli.

Elämästäni on kuitenkin kadonnut vuosien varrella useita ihmisiä. Toiset olivat todella läheisiä, toiset vähemmän läheisiä. Juttelin kerran erään ystäväni kanssa, joka kertoi  ettei hän ole sanonut hyvästejä kenellekään vuosiin. Minusta taas tuntuu, että joudun sanomaan hyvästejä liiankin usein. Tottakai olen myös valinnut itse tämän tien, sillä en pysy paikoillani. Olen koko ajan menossa jonnekin. Usein hyvästit kirpaisevat  hetken, mutta pääsen kyllä siitä lopulta yli. Muutaman kerran on kuitenkin ollut sellainen olo että yli eikä ali voi mennä. Sen takia vietin ensimmäiset päivät huoneessani huutaen, seuraavat päivät tehden tyhmyyksiä, jonka jälkeen yritän korjata asiat. Lopulta hyvinkin pitkän ajan jälkeen minun on vain pitänyt hyväksyä tilanne. En ole vieläkään päässyt yli kaikista asioista jotka tapahtuivat jopa kolme vuotta sitten. Olen kuitenkin oppinut elämään näiden asioiden kanssa. Minä en tule koskaan unohtamaan niitä tunteita mitä tuolloin koin, ja en itseasiassa haluakaan unohtaa, sillä silloin tiedän että nämä ihmiset joiden perään niin pitkään itkin, olivat todella minulle tärkeitä. He olivat rakkauteni arvoisia. Tottakai tuolloin olin vielä nuori, tunsin itseni vähemmän, asiat olivat erilailla kuin nyt ja tunnekuohut olivat ehkä tätäkin pahempia. Mutta silti minusta on tärkeää muistella kaikkia niitä tärkeitä ihmisiä ja heidän kanssaan vietettyjä aikoja aina silloin tällöin.

Ihmisten hyvästely alkaa todellakin käymään minulle tutuksi. Tänäkin perjantaina tulee minun tehdä se taas kerran kun eräs hyvin läheisistä ystävistäni lähtee takaisin kotimaahansa. Myös ihmiset jotka asuvat lähellä minua tuntuvat jotenkin kaukaisemmilta nyt kuin aiemmin. Siksi olen miettinyt onko vika minussa? Työnnänkö minä ihmiset pois luotani, vaikken ehkä tarkoita sitä niin. Tosi on, että nautin yksin olosta, mutta sitten kun sitä on liikaa tajuan ettei minulla ole oikein ketään ympärilläni. Siksi olenkin panikoinut tätä muutamille suomessa eläville ystävilleni. Entä jos olen vanhana aivan yksin, sillä en vain osaa pitää ihmisiin yhteyttä? Ehkä minun tulisi vain miettiä enemmän ja yrittää pitää ihmisiä paremmin ympärilläni. Ehken sitten olisi jatkuvasti näin yksin..


 Kuten alussa kuitenkin mainitsin, olen erittäin onnekas ihminen. Minulla on äiti, isä, sisaruksia ja monia muita ihmisiä jotka rakastavat minua vaikka olisin kuinka kaukana heistä. Minun tulisi vain muistaa kiittää heitä siitä ehkä hieman useammin. En myöskään koe olevani mitenkään huono ystävä tai huono ihminen, joten en usko olevani koskaan täysin yksin, kunhan en vain tahalleen ala työntämään ihmisiä pois luotani. Minulla on kuitenkin ollut hieman sellainen tapa aina. Puskea ihmisiä kauemmas. Syy tähän yleensä on se, että minua pelottaa. En joko usko, että tämä toinen ihminen oikeasti välittää minusta ja siksi en ota hänen puheitansa todesta ja lopulta minusta tuntuu, että täytyy perääntyä. Joskus taas en halua ketään liian lähelle, sillä minua pelottaa että jokin päivä tämä ihminen kävelee kuitenkin pois ja jättää minuun taas liian syvät haavat.
Tiedän silti, että minun pitäisi vain oppia luottamaan rakkauteen, sillä ei se ikuisesti voi vain satuttaa.