No nyt ei mene hyvin

Minusta jatkuvasti tuntuu että minulla olisi miljoona aihetta josta kirjoittaa mutta samaan aikaan pää lyö niin tyhjää. Ajatukseni uppoavat jatkuvasti vain kouluun. Tällä hetkellä minulla ei ehkä mene parhaiten. Kyllä koulu on edelleen mielenkiintoista vaikka työmäärä on ihan kauhea. Ongelmana on vain ne ihmiset. Meillä on koulussa tällä hetkellä kolme eri työryhmää, mikä on täysin pepusta, sillä kaikki ryhmämeetingit menee päällekäin ja kukaan ei muista mikä milloinkin piti olla valmiina ja siksi mikään ei oikein luista. Tottakai joissain ryhmissä on myös niitä ihmisiä jotka eivät koskaan saavu paikanpäälle ja kirjoita sanaakaan meidän projektista ja näin meille muille kasaantuu ihan kauhea määrä töitä. Nyt uusin trendi, joka alkoi eräässä ryhmässä, on hiljaa pysyminen. Meillä on tasan 2,5 viikkoa aikaa saada tämä iso projekti kasaan ja minä saan jo harmaita hiuksia tästä ja kukaan ei voi vastata edes kyllä tai ei kun ehdotan ryhmätapaamista. Huokaus.

Luulen tämän alakulon syntyvän kuitenkin enemmän kulttuurishokista. Tai koulushokista, olenhan asunut Hollannissa jo muutaman vuoden. Minun odotukset uudesta opiskelijaelämästäni olivat todella korkealla ennen koulun alkua. Alku oli myös yhtä huumaa kun sai tutustua niin moneen uuteen ihmiseen. Jotenkin kuitenkin oletin että tässä vaiheessa kouluvuotta minulla olisi kuitenkin jo ne vakituiset ystävät joiden kanssa jakaisin kaikki juorut ja bilettäisin illat. Eihän tämä ihan näin mennyt. Vietän lähes kaiken vapaa-aikani itsekseni tai poikaystäväni luona, mikä on ihan ok, mutta jotenkin minulla on jo hetken ollut sellainen olo että tarvitsisin sen jonkun hyvän ystävän minun elämääni. Kyllä minulla kavereita on, mutta ne kaverit pysyy koulussa. Kenelläkään ei ole aikaa tehdä mitään tai energiaa vastata tekstiviestiin. Jotenkin alkaa miettimään kuinka helppoa tämä lukiossa oli. Löysin heti sen porukan jonka kanssa vietin seuraavat kolme vuotta ja nyt vain toivon että hekin olisivat täällä. Olen kerennyt jo itkeä muutamat itkut siitä että budjetti ei oikein anna minun mennä kotiin jouluksi ja siksi osaankin jo kuvitella ihanan joulun itseni ja itseni kanssa, sillä kaikki muut lähtevät kotimaihinsa omien vanhempiensa ja ystäviensä kainaloon.

Minun suurin toiveeni tällä hetkellä olisi löytää se ihminen tai ne ihmiset joiden kanssa minulla oikeasti klikkaisi ihan täydellisesti ja joilla olisi halua ja aikaa viettää aikaa yhdessä myös vapaa-ajalla. En tiedä onko tämä täysin teinimäinen toive, mutta nyt minulla on menossa jo toinen lähes kaveriton vuosi ja nyt ei oikein enää naurata. Luojan kiitos minulla on Niels, muutenhan olisin ihan hukassa. Hän on tällä hetkellä rakkainta mitä minulla on ja hän on myös paras ystäväni ja varmasti tulee olemaan seuraavat vuosikymmenet ja siksi olen todella onnekas ihminen. Myös Nielsin perhe on suurena tukenani ja siksi minulla on sellainen olo että minulla on perhe myös täällä Hollannissa. En tiedä mitä tekisin ilman heitä.

 Tämä ihminen on kyllä puhdasta kultaa <3 Tapaamme harvoin, mutta jaksamme silti pitää yhteyttä mikä helpottaa oloani paljon!

Tiedän että tämä teksti on hieman masentavan kuuloinen, mutta kyllä mielestäni on okei myös kirjoittaa niistä elämän nurjapuolista. Oletko sinä paininut yksinäisyyden kanssa jossain vaiheessa elämääsi? Miltä se tuntui ja miten käsittelit tämän ajanjakson?