No nyt ei mene hyvin

Minusta jatkuvasti tuntuu että minulla olisi miljoona aihetta josta kirjoittaa mutta samaan aikaan pää lyö niin tyhjää. Ajatukseni uppoavat jatkuvasti vain kouluun. Tällä hetkellä minulla ei ehkä mene parhaiten. Kyllä koulu on edelleen mielenkiintoista vaikka työmäärä on ihan kauhea. Ongelmana on vain ne ihmiset. Meillä on koulussa tällä hetkellä kolme eri työryhmää, mikä on täysin pepusta, sillä kaikki ryhmämeetingit menee päällekäin ja kukaan ei muista mikä milloinkin piti olla valmiina ja siksi mikään ei oikein luista. Tottakai joissain ryhmissä on myös niitä ihmisiä jotka eivät koskaan saavu paikanpäälle ja kirjoita sanaakaan meidän projektista ja näin meille muille kasaantuu ihan kauhea määrä töitä. Nyt uusin trendi, joka alkoi eräässä ryhmässä, on hiljaa pysyminen. Meillä on tasan 2,5 viikkoa aikaa saada tämä iso projekti kasaan ja minä saan jo harmaita hiuksia tästä ja kukaan ei voi vastata edes kyllä tai ei kun ehdotan ryhmätapaamista. Huokaus.

Luulen tämän alakulon syntyvän kuitenkin enemmän kulttuurishokista. Tai koulushokista, olenhan asunut Hollannissa jo muutaman vuoden. Minun odotukset uudesta opiskelijaelämästäni olivat todella korkealla ennen koulun alkua. Alku oli myös yhtä huumaa kun sai tutustua niin moneen uuteen ihmiseen. Jotenkin kuitenkin oletin että tässä vaiheessa kouluvuotta minulla olisi kuitenkin jo ne vakituiset ystävät joiden kanssa jakaisin kaikki juorut ja bilettäisin illat. Eihän tämä ihan näin mennyt. Vietän lähes kaiken vapaa-aikani itsekseni tai poikaystäväni luona, mikä on ihan ok, mutta jotenkin minulla on jo hetken ollut sellainen olo että tarvitsisin sen jonkun hyvän ystävän minun elämääni. Kyllä minulla kavereita on, mutta ne kaverit pysyy koulussa. Kenelläkään ei ole aikaa tehdä mitään tai energiaa vastata tekstiviestiin. Jotenkin alkaa miettimään kuinka helppoa tämä lukiossa oli. Löysin heti sen porukan jonka kanssa vietin seuraavat kolme vuotta ja nyt vain toivon että hekin olisivat täällä. Olen kerennyt jo itkeä muutamat itkut siitä että budjetti ei oikein anna minun mennä kotiin jouluksi ja siksi osaankin jo kuvitella ihanan joulun itseni ja itseni kanssa, sillä kaikki muut lähtevät kotimaihinsa omien vanhempiensa ja ystäviensä kainaloon.

Minun suurin toiveeni tällä hetkellä olisi löytää se ihminen tai ne ihmiset joiden kanssa minulla oikeasti klikkaisi ihan täydellisesti ja joilla olisi halua ja aikaa viettää aikaa yhdessä myös vapaa-ajalla. En tiedä onko tämä täysin teinimäinen toive, mutta nyt minulla on menossa jo toinen lähes kaveriton vuosi ja nyt ei oikein enää naurata. Luojan kiitos minulla on Niels, muutenhan olisin ihan hukassa. Hän on tällä hetkellä rakkainta mitä minulla on ja hän on myös paras ystäväni ja varmasti tulee olemaan seuraavat vuosikymmenet ja siksi olen todella onnekas ihminen. Myös Nielsin perhe on suurena tukenani ja siksi minulla on sellainen olo että minulla on perhe myös täällä Hollannissa. En tiedä mitä tekisin ilman heitä.

 Tämä ihminen on kyllä puhdasta kultaa <3 Tapaamme harvoin, mutta jaksamme silti pitää yhteyttä mikä helpottaa oloani paljon!

Tiedän että tämä teksti on hieman masentavan kuuloinen, mutta kyllä mielestäni on okei myös kirjoittaa niistä elämän nurjapuolista. Oletko sinä paininut yksinäisyyden kanssa jossain vaiheessa elämääsi? Miltä se tuntui ja miten käsittelit tämän ajanjakson?

                               

Ilman ystävää

Juuri kun ajattelee kaiken olevan hyvin sitä tajuaa ettei asia olekaan ihan näin. Viikonloppu meni makoisissa merkeissä lähinnä Nielsin luona. Siinä onnekkaasti kiehnäsimme pari päivää toistemme kainalossa. Sunnuntaina käväisimme Euroopan suurimmalla juutalais hautuumaalla. Mietin vain miten ihmeessä sen kokoinen (n. 50 000 hautaa) hautuumaa oli päätynyt tähän tuppukylään jossa poikaysätävni asustaa. Oltiin ensin ihan vain kävelyllä mutta kun näin tämän hautuumaan pysähdyin ja kysyin mikä tuo on. En ollut koskaan nähnyt yhtä karmaisevaa hautuumaata eläessäni. Minun oli pakko päästä sisälle hautuumaalle!!

N'äytti ihanan talviselta <3

Meri

Siellä se mun hurmuri menee

Ensimmäinen näky hautuumaalle

Kello oli hieman yli kolme kun pääsimme hautuumaan pääportille. Niels oli tosi tarkka kellon kanssa sillä hautuumaa sulkisi ovensa kello neljä eikä tämä portinvartija kuulemma välittänyt jos ihmisiä oli sielä vielä sisällä. Ei ehkä olisi ihan niin ihanaa jäädä jumiin jättimäiselle ja karmivalle hautuumaalle. Tutkin hautakiviä todella innolla. Jotkin haudat olivat olleet sielä jo yli 200 vuotta! Jotkin hautakivet olivat myös niin kärsineitä että haudasta oli jäljellä vain muutamat kivenmurikat. Joihinkin hautoihin oli myös haudattu hyvin hyvin monia ihmisiä ja hautoja oli aivan vieri vieren. Jotenkin tuli hyvin kaihoisa olo. Lähelläni lepäsi lähestulkoon 100 000 ruumista. Noin 100 000 ihmistä jotka joskus olivat eläneet täällä.

Hassua sanoa näin mutta ihastuin tähän hautaan

Niin paljon hautoja

Tuo hiekkahauta sai kyllä ihoni kananlihalle. Apua! 

Pääportti

Nielsin luo kävellessä täm kaiho tunne vain kasvoi ja kasvoi. Illalla sitten sänkyyn kun mentiin kertoi Niels että ensi viikon perjantaina hän menee jälleen kerran ystäviensä kanssa ulos. Siinä vaiheessa kyynel vierähti silmääni. Tajusin että minulla ei oikeasti ole yhtään ihmistä ympärilläni Nielsin lisäksi. Sillä välin kun Niels näkee kavereitansa ja pitää hauskaa minä olen kotona yksin lukemassa kirjaa. Minun ainut hauskanpito viikossa on Niels. Asiaa vaikeuttaa vielä se että minulla ei ole hajuakaan miten voisin saada kavereita. Ainoat paikat missä minä viikon aikana olen on koti tai Nielsin koti. Ei siellä paljon uusia kontakteja tehdä. Jotenkin iski itseeni säälittävä olo kun hetki sitten kokeilin mitä google sanoo jos kirjoitan how to make friends. En nyt tosissani ajatellut että siitä on yhtään mitään apua mutta vielä harmillisempaa oli että löysin kunnon sivuja jossa oikeasti annettiin ihan kelpo vinkkejä. Mietin vain että maailmassa täytyy olla vielä paljon onnettomampia ihmisiä joilla ei ole yhtään ketään ympärillään.

Tänään iski taas tosi paha olo tämän takia. Niels jälleen kerran ilmoitti mukavista juhlista mutta tällä kertaa koulukavereittensa kanssa. Kiva hänelle. Mutta entä minä? Minä en ole vihainen Nielsille siitä että hän pitää hauskaa kavereittensa kanssa. Tosi hyvähän se on! Mutta hänen takiaan olen katkaissut muutaman kaverisuhteen sillä nämä kaverit olivat miespuolisia ja nyt sitten olen kotona pyörittelemässä peukaloitani ja ikävöimässä suomi kavereitani sekä niitä ihania kavereita joihin tutustuin viime vuonna Utrechtissä. Mitä antaisinkaan siitä että Meg voisi tulla takaisin Hollantiin :'(

Onneksi enää pitää jaksaa muutama työviikko ja sitten pääsen kotiin perheeni luokse. Ehkä se auttaa hieman tähän ikävään oloon. Pelkään kuitenkin että lähteminen sieltä takaisin Hollantiin tulee olemaan tosi tosi vaikeaa.