Matkalla kouluun vai vankilaan?

Koulun alku lähenee hurjaa vauhtia. Samaa vauhtia nousee myös kuuluisa stressitasoni. Yritän jatkuvasti pitää mielessäni tuhat eri asiaa jotka minun tulee tehdä ennen kuin muutan Utrechtiin eikä Kela helpota ollenkaan oloani, sillä he vain venyttävät päätösten tekoa. Olen jopa alkanut nyt heräilemaan aivan keskellä yötä selvittelemään kouluhommiani ja kirjoittamaan muistilistoja. Kouluunmeno on tosi mahtava ja mukava juttu, mutta olo on kuin traktori ajoi juuri ylitseni, kolmesti. Vähän niin kuin olisin paperisodan ikuinen vanki. Inhoan byrokratiaa.

Opiskelijakuvani musta-valkoisena

Itselleni viimeisen kuluvan vuoden tavoitteena on ollut pieni muodonmuutos. Tällä tarkoitan sekä sisäistä ja ulkoista minääni. Minulla on tällä hetkellä aivan muut kiinnostuksenkohteet kuin vuosi kaks takaperin ja nyt haluan keskittyä tulevaisuuteeni, kirjoittaa paljon ja tehdä todella hienoja valokuvia ja olla enemmän muodin ja kauneuden perässä. Itsestäni hukkasin sitten vuoden aikana 12 kiloa muille maille, mutta tavoitteeseeni on kuitenkin vielä matkaa. Oman tyylini löytäminen on myös ollut mielessäni paljon ja siksi olen selaillut miljoonat eri asukuvat läpi ja valinnut niistä ne mieleisimmät.

Miksi minä haluan sitten muuttaa itseäni? Haluaisin löytää tieni tasapainoisempaan minään. En ole ylpeä kaikista asioista joita olen tehnyt ja yksinkertaisesti en ole vielä täysin varma mitä haluan itseltäni ja elämältäni. Haluaisin nyt alkaa etsimään tähän vastausta ja muokkaamaan itseäni "parempaan" suuntaan. Nykyisiä omia kuvia selaillessani en aina tunnista itseäni niistä. En ole yksinkertaisesti vielä täysin tyytyväinen ulkoiseen minääni. Jotain oleellista mielestäni vielä puuttuu. En ole varma mitä se on, mutta toivon kuitenkin että lähitulevaisuus tulee muokkaamaan minua jonkin verran vielä parempaan suuntaan. 

Se miksi kirjoitan tästä nyt, on että mielestäni juuri tämä on hyvä aika aloittaa täysin puhtaalta paperilta ja opetella olemaan sinut iteni kanssa. Olen läpi elämäni potenut hieman huononpuoleista itsetuntoa ja olen nyt tavallaan aika loppuunkulunut tämän ongelman kanssa. Aloitan pian uuden, täysin itsenäisen elämän uudessa kodissa ja uudessa koulussa ja saan täysin uudet ystävät, joten olen varma että elämäni ei tule muutenkaan jatkumaan täysin samoilla raiteilla. Olen itse asiassa tosi tyytyväinen tähän tilanteeseen, sillä koen tämän motivaatiota antavana haasteena. Tämä on haaste, jossa kaikki on minun osalta vielä täysin mahdollista. Minusta tuntuu että tässä kohtaa elämääni tarvitsen uuden alun ja uuden Jessican.

Oletteko te koskaan aloittaneet uudestaan aivan tyhjältä sivulta? Miten siinä kävi?

                           

Tulevaisuus, hoi sinä juuri!

Saavuttamaton. Tätä sanaa olen pohtinut paljon viime aikoina. Facebookia selaillessani olen jo muutamaan otteeseen huomannut että entiset koulukaverini ovat edenneet elämässään hyvinkin pitkälle ja minä täällä makaan sängyllä cocis tölkki kädessä ja skrollailen facebookia eteenpäin. Oho! Vanha ystäväni pääsi huippuyliopistoon jenkkeihin. Ainiin koulu. Siinä toinen aihe joka saa minut miettimään elämääni.

Lupasin itselleni että otan maksimissaan yhden välivuoden. Lupasin minä itselleni myös kaksikymmentä kertaa elämässäni että huomenna aloitan terveellisemmän elämän. Yhtä hyvin tämä koulusuunnitelmakin eteni. Näin kahden välivuoden jälkeen olen huomannut pientä huolta läheisimmissäni. Jopa äitipuoleni äiti soitti huolissani omalle äidilleni että kai minä menen kouluun ettei minusta tule yksinäistä kadullakulkijaa. Tuotanko pettymystä jo muissa ihmisissä?

Keskustelin tästä asiasta sitten kanadalaisen ystäväni kanssa. Pohdin että olenko jäänyt jossain jälkeen ja olenko heittänyt elämästäni nyt vuosia hukkaan. Hänen vastaus oli selvä. Ei. Jokainen kulkee elämänsä omalla tavallaan ja minä olen rikastuttanut elämääni matkustamisella, omillaan asumisella ja toimeentulolla ilman vanhempia tai mitään sukulaisia. Ei ole yhtä tapaa rikastuttaa elämää. Joku valitsee lapsenhankinnan, joku panostaa kouluun ja he saavat elämänkokemusta noilta aloilta. Minä olen taas se maailmanmatkaaja.

Minä olen ollut hyvin itsevarma tulevaisuuteni kanssa. Minua itseäni ei haittaa onko niitä välivuosia yksi vai neljä, eihän kaikki suomessa opiskelijat pääse edes kouluun viidenkään yrittämiskerran jälkeen. Olen aina kuvitellut että jotenkin minä päädyn siihen unelmatyöhöni (mikä ikinä lie se onkaan) ja nautin elämästäni ja jopa tienaan ihan hyvin. Täysin päinvastaista tekstiä tulee poikaystävältäni joka näkee itsensä alipalkatussa työssä jonka hän sitten päättää lopettaa kun lapset tulee ja ryhtyy koti-isäksi. Tämä pistääkin miettimään että olenko vielä niin nuori että asun jossain pinkissä pilvilinnassa ja onko tämä kuva hyvästä tulevaisuudesta vain harhaa? Minua kuitenkin alkaa ärsyttämään että vanhemmat ihmiset ovat niin tarkkoja siitä milloin olisi hyvä mennä kouluun ja kai me mennään joko lakikouluun tai opiskelemaan taloutta sillä sieltä se raha tulee. Entä jos minua ei kiinnosta raha ja sen sijaan haluan kokeilla saavuttaa jotain itselleni tärkeää?

Olen kuitenkin ihmetellyt miten minulla on näinkin itsevarma olo tulevaisuudestani, enhän ole oikein saavuttanut vielä mitään. Minulla ei ole koulupaikkaa, ei lapsia, ei aviomiestä, ei omaa asuntoa, ei autoa, hyvä että on rahaa. Tosin olen sitä mieltä että olen vielä tosi nuori ja minulla ei tarvitse olla tuollaisia ylellisyyksiä. Mielestäni minulla on aikaa. Mutta kun seurailen näitä facebook postauksia ja kun kuuntelen tuttaviani, tulee välillä sellainen olo että jäin jossain jälkeen.

                             

Ilman ystävää

Juuri kun ajattelee kaiken olevan hyvin sitä tajuaa ettei asia olekaan ihan näin. Viikonloppu meni makoisissa merkeissä lähinnä Nielsin luona. Siinä onnekkaasti kiehnäsimme pari päivää toistemme kainalossa. Sunnuntaina käväisimme Euroopan suurimmalla juutalais hautuumaalla. Mietin vain miten ihmeessä sen kokoinen (n. 50 000 hautaa) hautuumaa oli päätynyt tähän tuppukylään jossa poikaysätävni asustaa. Oltiin ensin ihan vain kävelyllä mutta kun näin tämän hautuumaan pysähdyin ja kysyin mikä tuo on. En ollut koskaan nähnyt yhtä karmaisevaa hautuumaata eläessäni. Minun oli pakko päästä sisälle hautuumaalle!!

N'äytti ihanan talviselta <3

Meri

Siellä se mun hurmuri menee

Ensimmäinen näky hautuumaalle

Kello oli hieman yli kolme kun pääsimme hautuumaan pääportille. Niels oli tosi tarkka kellon kanssa sillä hautuumaa sulkisi ovensa kello neljä eikä tämä portinvartija kuulemma välittänyt jos ihmisiä oli sielä vielä sisällä. Ei ehkä olisi ihan niin ihanaa jäädä jumiin jättimäiselle ja karmivalle hautuumaalle. Tutkin hautakiviä todella innolla. Jotkin haudat olivat olleet sielä jo yli 200 vuotta! Jotkin hautakivet olivat myös niin kärsineitä että haudasta oli jäljellä vain muutamat kivenmurikat. Joihinkin hautoihin oli myös haudattu hyvin hyvin monia ihmisiä ja hautoja oli aivan vieri vieren. Jotenkin tuli hyvin kaihoisa olo. Lähelläni lepäsi lähestulkoon 100 000 ruumista. Noin 100 000 ihmistä jotka joskus olivat eläneet täällä.

Hassua sanoa näin mutta ihastuin tähän hautaan

Niin paljon hautoja

Tuo hiekkahauta sai kyllä ihoni kananlihalle. Apua! 

Pääportti

Nielsin luo kävellessä täm kaiho tunne vain kasvoi ja kasvoi. Illalla sitten sänkyyn kun mentiin kertoi Niels että ensi viikon perjantaina hän menee jälleen kerran ystäviensä kanssa ulos. Siinä vaiheessa kyynel vierähti silmääni. Tajusin että minulla ei oikeasti ole yhtään ihmistä ympärilläni Nielsin lisäksi. Sillä välin kun Niels näkee kavereitansa ja pitää hauskaa minä olen kotona yksin lukemassa kirjaa. Minun ainut hauskanpito viikossa on Niels. Asiaa vaikeuttaa vielä se että minulla ei ole hajuakaan miten voisin saada kavereita. Ainoat paikat missä minä viikon aikana olen on koti tai Nielsin koti. Ei siellä paljon uusia kontakteja tehdä. Jotenkin iski itseeni säälittävä olo kun hetki sitten kokeilin mitä google sanoo jos kirjoitan how to make friends. En nyt tosissani ajatellut että siitä on yhtään mitään apua mutta vielä harmillisempaa oli että löysin kunnon sivuja jossa oikeasti annettiin ihan kelpo vinkkejä. Mietin vain että maailmassa täytyy olla vielä paljon onnettomampia ihmisiä joilla ei ole yhtään ketään ympärillään.

Tänään iski taas tosi paha olo tämän takia. Niels jälleen kerran ilmoitti mukavista juhlista mutta tällä kertaa koulukavereittensa kanssa. Kiva hänelle. Mutta entä minä? Minä en ole vihainen Nielsille siitä että hän pitää hauskaa kavereittensa kanssa. Tosi hyvähän se on! Mutta hänen takiaan olen katkaissut muutaman kaverisuhteen sillä nämä kaverit olivat miespuolisia ja nyt sitten olen kotona pyörittelemässä peukaloitani ja ikävöimässä suomi kavereitani sekä niitä ihania kavereita joihin tutustuin viime vuonna Utrechtissä. Mitä antaisinkaan siitä että Meg voisi tulla takaisin Hollantiin :'(

Onneksi enää pitää jaksaa muutama työviikko ja sitten pääsen kotiin perheeni luokse. Ehkä se auttaa hieman tähän ikävään oloon. Pelkään kuitenkin että lähteminen sieltä takaisin Hollantiin tulee olemaan tosi tosi vaikeaa.