3. JOULUKUUTA - SISKONI SYNTYMÄPÄIVÄ

Nyt viimeinkin 2,5 vuoden jälkeen ajattelin tehdä kunnon postauksen ainoasta täysverisestä siskostani Janicasta. Janica ja minä ollaan aina oltu kuin paita ja peppu, paitsi paidan ja pepun sijasta olisi enemmänkin risuja ja kiviä. Äiti aina jaksaa muistuttaa, kuinka kateellinen olin Janican syntyessä. Olin tuolloin itse vain 1,5-vuotias, mutta katsoin kuulemma pikku Janica-vauvaa kuin halpaa makkaraa, ja olin valmis palauttamaan tuon pienen vauvan sinne mistä ikinä tulikaan. Pahoitteluni Janica siis tästä hehe!

Me kaksi vietimme koko lapsuutemme periaatteessa aivan kiinni toisissamme, jollemme jopa jakaneet yhteistä sänkyä tai sohvaa keskenämme. Tämähän oli sen takia että ikäeroa meillä on ainoastaan 1,5 vuotta, ja koska omistamme yhteiset vanhemmat. Matkustimme  aina yhdessä etelän ja pohjoisen väliä isämme ja äitimme eron takia, ja minne ikinä meninkin, oli Janica siellä.

Janica on aina ollut numero 1 tappelupukarikaverini, ja on sitä välillä edelleenkin. Kuitenkin lapsena me tappelimme ja tappelimme ja kaikki toisissamme oli ärsyttävää. Kyllä me yleensä leikittiinkin yhdessä, mutta sitten taas tapeltiin, koska leikki ei mennyt miellyttävällä tavalla. Jossain vaiheessa oli sellainen olo että ei me koskaan voida tykätä toisistamme kun niin paljon toisiamme kiusattiin, mutta sitten siinä kun lukioon lähdin taisi asiat alkaa parantumaan. Olikohan se sitten se 800km ero meidän välillämme, mutta se toimi. Vähän niin kuin tauko parisuhteessa saattaa joskus paikata ongelmia.

Nykyään olemme aikuisia ja tunnollisia (köh köh).. Tulemme hyvin toimeen ja tykkäämme tehdä asioita yhdessä. Välillä toinen saattaa toiselle vielä ärähtää, mutta kyllähän se perheissä on aivan normaalia. Me viimeinkin ihan vapaaehtoisesti tehdään asioita yhdessä, kuten esimerkiksi tämä road trip Kuusamoon viime jouluna, ja reissu Ruisrockiin viime kesänä. Tekstailemme toisillemme silloin tällöin, mutta yleensä vain ihan oikeasta asiasta, eli emme ole sisaruksia, jotka kertovat joka tapahtumasta toisillemme, mikä tavallaan on mielestäni harmi. Tätä varten minulla on paljon läheisiä ystäviä. Tosin, olemme molemmat vasta parikymppisiä, eli on tässä vielä aikaa lähentyä vuosien mittaan. Olen kuitenkin erittäin kiitollinen Janicasta, vaikka hän niin ärsyttävä mielestäni lapsena oli. Mutta voin vannoa että en ole ainoa sisko jolla oli välit pikkusiskoon lapsena viha-rakkaus pohjalla. Kyllä meillä loppupeleissä oli varmasti enemmän hyviä hetkiä, kuin huonoja

Tänään onkin siskokultani syntymäpäivä, ja hän on nyt virallisesti jättänyt teinivuotensa taaksepäin. Hyvää 20-vuotis syntymäpäivää Janica!

Loppuun hieman vanhempia (ja huonolaatuisia) kuvia meistä siskoksista!

21

Tänään heräsin todella huonosti nukutun yön jälkeen kymmeniin onnitteluihin. Jes! Tän täytyy olla hyvä päivä, sillä mulla on synttärit!! Nyt on 21 vuotta mittarissa ja jälleen kerran kauhistelen sitä faktaa, että vuosi on mennyt taas aivan liian nopeasti. Kuitenkin poiketen aikaisemmista vuosista mielentilani on ollut paljon tasaisempi. En ole tänä vuonna dramaattisesti ilmaissut sitä etten haluaisi enää vanheta tästä enempää. Itseasiassa mikäs tässä ollessa. On ihan kivaa olla 21 :D Nyt  suuntaan kohti Helsingin puistoja ja jos sitä vaikka ottais yhden tai neljän!

P.S. Pakko vaan sanoo että sanonta siitä että tyttö on kauneimmillaan 17-vuotiaana on ainakin omalla kohdallani puppua. Itsetuntoni ja ulkonäköni on kasvanut 20000% 17 vuoden iästä ja koko ajan ollaan vaan nousua päin. Kohti kaunista aikuisuutta :)

                             

Tuikkikaa oi joulun tähtöset

Pikkusiskoni syntymäpäivän vuoksi ajattelin kertoa hieman meistä ja kirjoittaa siitä miten tärkeää minulle on ollut että minulla on elämässäni pikkusisko. Totta puhuen minulla on montakin pikkusiskoa, mutta ainoastaan Janica on täysiverisesti sisarukseni.

Minun ja Janican suhde ei ole ollut ruusuinen, melkeimpä hyvinkin kaukana tuosta pisteestä. Vasta viimeisinä muutamina vuosina on meistä tullut viimeinkin hyvät ystävät. Tavallaan harmi että tajusin vasta niin myöhään kuinka tärkeä Janica on ollut minun koko elämäni ajan, vaikka en ehkä osannutkaan näyttää sitä. Onneksi tajusin sen silti nyt. Joskus ihmiset tajuavat asioita vasta sitten kun on jo liian myöhäistä.

Päästiin isän kanssa Särkänniemeen :)

Janica on minua 1,5 vuotta nuorempi. Tänään hänestä tuli viimeinkin täysi-ikäinen. Uskon kuitenkin muistavani sen hetken kun Janica syntyi. Ainakin mielessäni on joitain sairaalamuistoja tuosta päivästä, mutta kaikki väittävät että ei se voi olla mahdollista. Ehkä sitten ei. Olen usein katsellut videoita minun ja Janican ensimmäisiltä vuosilta ja näissä videoissa näytän rakastavani Janicaa niin paljon.

Vanhempani erosivat noin vuosi Janican syntymän jälkeen. Tämän jälkeen äitini muutti Kuusamoon, isäni pysyi Vantaalla. Tuosta päivästä alkaen olemme Janican kanssa lentäneet tuota välimatkaa hieman liiankin useasti.

Sitten se alkoi. Riitely. Janicasta tuli sen ikäinen että nyt voisi tapella asioista. Muistan kauhean ärtymyksen Janicaa kohtaan sillä hän oli aina leikkimässä niillä leluilla millä minä halusin leikkiä. Meidät myös pistettiin aina isän luona samaan sänkyyn nukkumaan ja se taas aiheutti kauhean riidan sillä aina jompikumpi oli toisen puolella. Huudettiin ja karjuttiin toisillemme seuraavat kymmenen vuotta. Pelkkä Janican naaman näkeminen tai äänen kuuleminen saattoi pistää mun pääss kiehumaan. Kyllä me toimeen välillä tultiin, mutta kyllä me tykättiin tapellakin.

Siinä noin 13 vuoden paikkeilla aloin sitten pohtimaan että tuleeko minusta ja Janicasta koskaan tosi läheisiä. Silloin ajatus tuntui tosi mahdottomalta, sillä tappelu ja kinastelu oli edelleen tosi yleistä. Vuodet taas vieri ja minä muutin Vantaalle. Janicaa näki harvemmin ja luulen että juuri tämä alkoi paikkaamaan haavoja. Aina kun tapasimme taas oli ensimmäinen päivä pelkkää juhlaa, mutta jo yleensä seuraavana päivänä tappelimme. Kuitenkin, olimme enemmän ystäviä kuin koskaan aiemmin.

Nyt ennen viimeisintä Suomen reissuani aloin jo pohtimaan että mistähän me tällä kertaa riideltäisiin. Lähdin matkaan ja ennen kuin huomasinkaan matka oli jo lopuillaan. Silloin vasta tajusin. Me ei oltu tapeltu Janican kanssa kertaakaan?!? Ihme oli tapahtunut!

Riitely kuuluu sisarusten välille. Se on myös jonkinnäköinen osoitus rakkaudesta. Joskus kuitenkin toivon että sitä olisi ollut hieman vähemmän. Kuitenkin nyt kaikki asiat ovat kunnossa eikä Janican naaman näkeminen ärsytä enää laisinkaan. Nyt kun mietin jälkeenpäin olen niin onnekas Janicasta. Muuten olisin joutunut olemaan varmasti yksin monissakin tilanteissa. On ihanaa että minulla oli kuitenkin kaveri kaikkialla matkassa ja se merkitsee minulle nyt niin paljon! Onneksi minulla on niin ihana sisko <3

Onnellisuuskalenteri 3.12
Sain tänään tehtyä lisää joululahjoja ja sitä varten pidettiin lasten kanssa kunnon photoshoot
Pitäisi valita yksi kuva Evasta ja yksi Sarahista ja niistä teen sitten taulut, mutta mitkä kuvat?!

                             

Ja taas vuosi vierähti

"Saanko kertoa sinulle salaisuuden?" Hän kysyi minulta.
 Tottakai minua salaisuudet kiehtovat ja minulla ei totta puhuen ollut mitään hajua mitä ystäväni aikoi kertoa minulle.
"Nyt on sinun syntymäpäiväsi. Kello on yli kaksitoista. Hyvää syntymäpäivää!"
En tosiaan ollut tajunnut tätä ja sitten alkoi panikointi. Ei ei vielä, en ole valmis. Hän sai minut kuitenkin nopeasti hiljaiseksi antaen minulle ihanan hymyn jota seurasi pusu. Voin sanoa että tämä uusi vuosikymmen olisi voinut alkaa huonomminkin. Vuosi sitten itkin kellon lyödessä kaksitoista, tänä vuonna nauru raikui.

Minuun kuitenkin iski se hieman vanha olo. Jotenkin tuntuu että 18-vuotiaatkin ovat jo niin hurjan pieniä minuun verrattuna. Jotenkin myös tuntuu siltä että 19 ja 20 välissä täytyisi olla vielä yksi vuosi sillä tuntuu että otin jotenkin ekstra ison harppauksen tällä kertaa. Mutta mielenkiinnolla odotan ketkä kavereistani menevät naimisiin tai saavat lapsia seuraavan kymmenen vuoden aikana, ja olenko minä yksi niistä vai en?

Asiat alkavat pikkuhiljaa järjestymään osaltani. Ensi viikolla menen kirjoittamaan sopimuksen uuden au pair perheen kanssa. Kyllä, päädyin taas tähän, mutta tämä perhe vaikuttaa niin ihanalta ja töitäkin on vain kolme päivää viikossa. Paljon omaa aikaa tehdä asioita mistä pidän tai mitä pidän tärkeänä tulevaisuuttani ajatellen. En aio kuitenkaan tehdä pitkää sopimusta siltä varalta että jotain parempaa ilmaantuisi. Mutta nyt voin onnekseni sanoa että syyskuussa minä muutan Amsterdamiin :)

 Asiat kyllä todellakin aina menevät niin kuin on tarkoitus ja lopputulos on aina hyvä. Näin äiti minulle aina opetti ja näin ainakin tähän asti asiat ovat menneetkin Olen ollut viime aikoina suurimman osan ajasta onnellinen ihan senkin takia, että päätin vain olla positiivisempi. Ainut itkun aihe oli kun eräänä yönä huomasin hiiriä tässä talossa ja paniikki iski. Täällä ne edelleenkin ovat, sillä en voi loukkuunkaan niitä pistää koska sittenhän minun pitäisi irrottaakin se hiiri siitä. Nyt olen oppinut joten kuten kuitenkin sietämään niitä. Myös muutama kyynel on vierähtänyt tämän monimutkaisen suhteen takia ystäväni kanssa. Ollako vaiko eikö olla... Uskon edelleen että nämäkin asiat järjestyvät. Jessica aikoo nyt vain olla hetken onnellinen :)

Iloinen syntymäpäivä porukka :)

                               

Vanhentumisen merkit

Näin synttäreitteni alla on hyvä aika alkaa pohtimaan vanhenemista. En ole koskaan saanut mitään sen kummempaa kriisiä vanhentuessani. Muistan kuitenkin, että 15 vuotta täyttäessäni kauhistuin että se on puolet kolmestakymmenestä. Kaikki sanoivat, että Jessica ei, tyhmä ajatus. Nyt tästä on kuitenkin jo viisi vuotta. Minusta on myös hassua, että tuon syntymäpäivän jälkeen minulla on aina ollut syy itkeä syntymäpäivänäni. 16 vuotta täyttäessäni minun tuli sanoa heippa äidille ja muuttaa isäni luo. Tuon askeleen ottaminen oli iso asia elämässäni. Seuraavana vuonna tuolloinen poikaystäväni lensi takaisin Hollantiin päivää ennen synttäreitäni. Hyvää syntymäpäivää vain Jessica. Seuraavana vuonna iski täysi-ikäisyyden kriisi. Ajatus siitä, että vanhemmat voivat nyt heittää minut pihalle ja että minun pitää alkaa oikeesti pian aikuiseksi kauhistutti minua. Näin jälkeenpäin ajateltuna noin ajattelu oli tyhmää, mutta ehkä ihan ymmärrettävää. Viime vuonna taas oli tosi yksinäinen olo. Minä uudessa maassa, jossa en tuntenut oikein ketään. Ehkä tänä vuonna voisin katkaista tämän syntymäpäivä "rituaalin" ja kääntää kyyneleet nauruksi.

Täytän kaksikymmentä 12 päivän kuluttua. Teinivuodet virallisesti ohi. Itsestäni ei tunnu ollenkaan vanhalta, mutta sitten kun miettii lapsuuteni leikkejä, ei sitä koskaan leikitty 20-vuotiasta. Sehän on jo liian vanha. Jotenkin pään sisässä on vielä niin kovin nuori olo ja tiedän että minusta varmasti tuntuu nuorelta vielä kymmenienkin vuosien päästä. Kuvani peilissä tulee kuitenkin aina huomauttamaan että olen väärässä. Ehkä on naurettavaa, että mietin vanhentumista jo näinkin nuorena, mutta mielestäni se on ihan aiheellista. Nyt alan tulemaan siihen ikään jolloin naimisiinmeno ja lasten saanti on ihan normaalia. Seuraavien kymmenen vuoden aikana tulen varmasti käymään ystävieni häissä ja heidän lastensa ristiäisissä. Asiat alkavat saamaan erilaisen tärkeysjärjestyksen. Tämän olen huomannut jo esimerkiksi unen tärkeydessä. Ennen en oikein jaksanut välittää hyvistä yöunista, mutta nyt pyrin siihen, että saan ainakin ne 7-8 tunnin yöunet joka yö. Tottakai minä jaksan jos välillä nukkuu vähemmän, mutta osaan arvostaa unta eri tavalla. Minä alan olla aikuinen.

Uusi ystäväni <3 

Mitä minä aikuisuudelta haluan? Onnekseni opiskeluvuosia minulla on vielä useita edessä. Tämä on asia, joka saa minut tuntemaan itseni vielä hyvinkin nuoreksi. Jotenkin sitä aina ajattelee että koulu on nuorille, työt aikuisille. Todellisuudessahan se ei näin mene, mutta tiedän että aion vältellä työelämää niin kauan kuin mahdollista. Tietenkin toivon myös, että tulen pian toimeen täysin omillani, enkä ole riippuvainen vanhemmistani. Olen jo sen verran irtaantunut heistä, etten usko tämän päivän olevan kovinkaan kaukana. Haluan aikuisuudeltani kaikista eniten onnellisuutta. Kauhean kliseistä, mutta antaa olla. Minun haaveeni ovat aina olleet hyvinkin normaaleja: aviomies, perhe, koti ja työ jota rakastan. Tällä hetkellä tämän haaveen toteutuminen kuitenkin tuntuu olevan pitkän tähtäimen päässä. En kuitenkaan aio  alkaa kiirehtimään. Mies ja työ tulee sitten kun sen on tarkoitus tulla. Näin minä jaksan aina uskoa. Kaikki järjestyy, sillä mielestäni kaikella on tarkoituksensa.

Viime yönä lähdin ulos hieman rilluttelemaan ja päätin rahansäästön vuoksi jättää taksin välistä ja odottaa aamun ensimmäistä junaa. Bileet loppuivat viiden aikaan aamuyöstä ja olo oli edelleen hyvä. Hymy tuli huulille, sillä kaikki oli oikeasti hyvin. Tunsin oloni nuoreksi ja vetreäksi ja vaikka ensin luulin, että minun pitää odottaa juna-asemalla kaksi tuntia, se ei haitannut minua. Sanoin vain että okei, se on ihan okei. Väsytti hieman, mutta minua ei kertaakaan ärsyttänyt odottaminen. Onnekseni ensimmäinen juna meni kuitenkin tuntia aikaisemmin kuin ensin luulin. Hyppäsin junaan ja näin kun yö yks kaks vaihtui aamuksi. Niin kaunista ja hiljaista! Kävelin rauhassa kohti kotia enkä nähnyt ketään muita kaduilla. Minusta oli ihana ajatella, että niinkin pieni asia sai minun huulilleni ison hymyn. Ensi kerralla täytyy napata kunnon kamera mukaan niin saan jatkossakin ihastella aamuyön kauneutta. Seuraavana aamuna iski kuitenkin taas se fiilis että minulla on kertynyt ikää, sillä krapula kasvaa. Ei minulla ikinä ole ollut kamalan huonoa oloa, mutta kyllä viimeisen kuluneen vuoden aikana oireet ovat kasvaneet selvästi. Mielenkiinnolla siis näen millainen olo on sitten viiden vuoden päästä juhlimisen jälkeen.

Kello 05.50.. Päivä alkaa ja minä olen matkalla nukkumaan

Täysin hiljaista

Minun edellisen perheen uusi au pairi :) Tosi kiva että tullaan hyvin toimeen keskenään. Kaikki on hyvin!