Kuvien lumoissa

Löysin netistä todella mielenkiintoisen sivun, jonka avulla voi liittyä erilaisiin ryhmiin (esimerkiksi kokkaus, tanssi, ravintola jne.) ja liittyä ryhmän tapahtumiin, jossa sitten voi tutustua uusiin ihmisiin. Liityin heti au pair ja lastenhoitaja ryhmään, mutta sen lisäksi liityin myös amsterdam photoclubiin ja tanssiryhmään. Huomasin jo viime viikolla Amsterdam photoclub sivuilta, että seuraavalla viikolla olisi portfolio tapahtuma, jossa kaikki niin ammattilaiset kuin harrastelijatkin voisivat esitellä valokuviaan. Itsellenihän tämä oli hieno mahdollisuus vaikuttaa omaan portfoliooni, jonka tulen sitten lähettämään kouluihin jonne aion hakea.

Tämä tapaaminen oli sitten torstaina. Jännitti kyllä hieman, sillä olin porukan nuorin ja kaikki muut tuntuivat tietävän toisensa ja etukäteen. Päätin myöskin että katselen ensin rauhassa muiden valokuvia ennen kuin laitan omani esille. Kaikkien valokuvat olivat mahtavia! Niin hyviä, että mietin jo hetken etten edes esittelisi omia kuviani. Kokosin kuitenkin itseni kasaan ja tapaamisen loppuvaiheilla annoin muistitikkuni ryhmän vetäjälle. Jännitys vain kasvoi sillä en ollut ollenkaan varma mitä muut sanoisivat valokuvistani. Huoli vaihtui kuitenkin heti hymyyn. Ryhmän vetäjä laittoi ensimmäisen kuvani esille ja ensimmäinen kommentti jonka kuulin oli WOW! Kivi vierähti sydämelta. Jälleen kerran tajusin kuinka oma itsekritiikkini melkin esti minua esittelemästä jotain esittelemisen arvoista.

Ensimmäinen esittelemäni valokuva joka sai suuret kehut :)

Olen aina ollut erittäin kriittinen itseäni kohtaan kaikessa. En koskaan halua esitellä kenellekään mitään keskeneräistä sillä minua yksinkertaisesti alkaa vain hävettämään. Tämä sama asia koskee niin valokuvia, musiikkia  ja kirjoittamista. Ihmiset pyytävät minua hyvin usein soittamaan pianoa tai kitaraa heille, mutta en yleensä vain pysty siihen, sillä en halua muiden ajattelevan olevani huono. Joskus kuitenkin mietin että miksi ajattelen näin typerästi. Eihän sillä edes ole väliä olenko minä huono jossain. Silti, kun se hetki koittaa että pitäisi esitellä jotain ei niin täydellistä, menen lukkoon ja en halua tehdä sitä, ja usein tämän vuoksi kieltäydynkin. Jostain syystä mieleni haluaa minun olevan täydellinen, mikä ei ole millään tasolla edes mahdollista.

Ainut asia elämässäni jossa olen aina ollut super varma on tanssi. Minua ei koskaan jännitä näyttää improvisaatiota muille ihmisille, eikä lavalle nouseminen koskaan ollut ongelma. Syynä oli se että tiesin etten voi mokata. Tanssissa ei voi tehdä koskaan väärin ainakaan minun mielestäni. Teoriassa kyllä, voit unohtaa sinulle annetun tehtävän, mutta se ei ole ongelma. Ongelma tulee vasta siinä vaiheessa jos annat muiden ihmisten nähdä että mokasit. Mokauksen jälkeen olisi tärkeää vain jatkaa eikä jäädä jumittamaan yhteen virheeseen, sillä ei kukaan ole täydellinen. Olen itse "mokannut" useassakin esityksessä, mutta joka ikinen kerta kun kysyn jälkikäteen ystäviltäni huomasivatko he mokani, he sanovat että eivät. Varmuus tanssia kohtaan on minulle syntynyt, sillä minä en vain pelkää mokaamista. Siksi toivon, että tämä sama tunne tulisi joskus minulla valokuvaukseen, koska sama pätee siihen, ei aina voi onnistua.