Saavuttamaton. Tätä sanaa olen pohtinut paljon viime aikoina. Facebookia selaillessani olen jo muutamaan otteeseen huomannut että entiset koulukaverini ovat edenneet elämässään hyvinkin pitkälle ja minä täällä makaan sängyllä cocis tölkki kädessä ja skrollailen facebookia eteenpäin. Oho! Vanha ystäväni pääsi huippuyliopistoon jenkkeihin. Ainiin koulu. Siinä toinen aihe joka saa minut miettimään elämääni.
Lupasin itselleni että otan maksimissaan yhden välivuoden. Lupasin minä itselleni myös kaksikymmentä kertaa elämässäni että huomenna aloitan terveellisemmän elämän. Yhtä hyvin tämä koulusuunnitelmakin eteni. Näin kahden välivuoden jälkeen olen huomannut pientä huolta läheisimmissäni. Jopa äitipuoleni äiti soitti huolissani omalle äidilleni että kai minä menen kouluun ettei minusta tule yksinäistä kadullakulkijaa. Tuotanko pettymystä jo muissa ihmisissä?
Keskustelin tästä asiasta sitten kanadalaisen ystäväni kanssa. Pohdin että olenko jäänyt jossain jälkeen ja olenko heittänyt elämästäni nyt vuosia hukkaan. Hänen vastaus oli selvä. Ei. Jokainen kulkee elämänsä omalla tavallaan ja minä olen rikastuttanut elämääni matkustamisella, omillaan asumisella ja toimeentulolla ilman vanhempia tai mitään sukulaisia. Ei ole yhtä tapaa rikastuttaa elämää. Joku valitsee lapsenhankinnan, joku panostaa kouluun ja he saavat elämänkokemusta noilta aloilta. Minä olen taas se maailmanmatkaaja.
Minä olen ollut hyvin itsevarma tulevaisuuteni kanssa. Minua itseäni ei haittaa onko niitä välivuosia yksi vai neljä, eihän kaikki suomessa opiskelijat pääse edes kouluun viidenkään yrittämiskerran jälkeen. Olen aina kuvitellut että jotenkin minä päädyn siihen unelmatyöhöni (mikä ikinä lie se onkaan) ja nautin elämästäni ja jopa tienaan ihan hyvin. Täysin päinvastaista tekstiä tulee poikaystävältäni joka näkee itsensä alipalkatussa työssä jonka hän sitten päättää lopettaa kun lapset tulee ja ryhtyy koti-isäksi. Tämä pistääkin miettimään että olenko vielä niin nuori että asun jossain pinkissä pilvilinnassa ja onko tämä kuva hyvästä tulevaisuudesta vain harhaa? Minua kuitenkin alkaa ärsyttämään että vanhemmat ihmiset ovat niin tarkkoja siitä milloin olisi hyvä mennä kouluun ja kai me mennään joko lakikouluun tai opiskelemaan taloutta sillä sieltä se raha tulee. Entä jos minua ei kiinnosta raha ja sen sijaan haluan kokeilla saavuttaa jotain itselleni tärkeää?
Olen kuitenkin ihmetellyt miten minulla on näinkin itsevarma olo tulevaisuudestani, enhän ole oikein saavuttanut vielä mitään. Minulla ei ole koulupaikkaa, ei lapsia, ei aviomiestä, ei omaa asuntoa, ei autoa, hyvä että on rahaa. Tosin olen sitä mieltä että olen vielä tosi nuori ja minulla ei tarvitse olla tuollaisia ylellisyyksiä. Mielestäni minulla on aikaa. Mutta kun seurailen näitä facebook postauksia ja kun kuuntelen tuttaviani, tulee välillä sellainen olo että jäin jossain jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti