Minua jahtaavat varjot

Haluan puhua nyt jostain asiasta, mikä ei ole kenellekään mieluisa. En suunnitellut ollenkaan kirjoittavani tästä, mutta iltaa myöten ajatukset kasaantuvat ja kaikki tuntuu dramaattisemmalta. Kuitenkin, nyt tuli itselleni sellainen olo, että täytyy kirjoittaa ajatukset muistiin, käsitellä ne. Eli anteeksi jos tämä teksti on liian negatiivinen, mutta mielestäni joskus negatiivistakin asioista voi välillä puhua. Siksi haluan puhua nyt kuolemasta ja menetyksestä.

 Koen olevani erittäin onnekas ihminen, sillä elämästäni ei ole koskaan kukaan ihminen nukkunut pois. Kammottavaa on kuitenkin ajatella, että aivan varmasti seuraavan 10-20 vuoden aikana tulee tämäkin asia muuttumaan. Minulla on edelleenkin kaikki isovanhempani tallessa ja siksi kaikkien näiden vuosien jälkeen voin sanoa että he ovat minulle yhtä tärkeitä kuin omat vanhempani. Tämä taas tarkoittaa sitä, että joudun elämäni aikana todennäköisesti sanomaan hyvästit kuudelle vanhemmalleni. Tiedän ettei minun kannattaisi ajatella näitä asioita vielä, kun ne eivät ole täysin ajankohtaisia, mutta minua vain pelottaa. Tiedän että kun se päivä koittaa, minä pysähdyn ja lakkaan toimimasta. Olen aina ollut jotenkin dramaattinen ihminen ja vastoinkäymisten käsittely on vaikeaa. En edes osaa kuvitella miten minä pystyn pääsemään tuollaisen asian yli.

Elämästäni on kuitenkin kadonnut vuosien varrella useita ihmisiä. Toiset olivat todella läheisiä, toiset vähemmän läheisiä. Juttelin kerran erään ystäväni kanssa, joka kertoi  ettei hän ole sanonut hyvästejä kenellekään vuosiin. Minusta taas tuntuu, että joudun sanomaan hyvästejä liiankin usein. Tottakai olen myös valinnut itse tämän tien, sillä en pysy paikoillani. Olen koko ajan menossa jonnekin. Usein hyvästit kirpaisevat  hetken, mutta pääsen kyllä siitä lopulta yli. Muutaman kerran on kuitenkin ollut sellainen olo että yli eikä ali voi mennä. Sen takia vietin ensimmäiset päivät huoneessani huutaen, seuraavat päivät tehden tyhmyyksiä, jonka jälkeen yritän korjata asiat. Lopulta hyvinkin pitkän ajan jälkeen minun on vain pitänyt hyväksyä tilanne. En ole vieläkään päässyt yli kaikista asioista jotka tapahtuivat jopa kolme vuotta sitten. Olen kuitenkin oppinut elämään näiden asioiden kanssa. Minä en tule koskaan unohtamaan niitä tunteita mitä tuolloin koin, ja en itseasiassa haluakaan unohtaa, sillä silloin tiedän että nämä ihmiset joiden perään niin pitkään itkin, olivat todella minulle tärkeitä. He olivat rakkauteni arvoisia. Tottakai tuolloin olin vielä nuori, tunsin itseni vähemmän, asiat olivat erilailla kuin nyt ja tunnekuohut olivat ehkä tätäkin pahempia. Mutta silti minusta on tärkeää muistella kaikkia niitä tärkeitä ihmisiä ja heidän kanssaan vietettyjä aikoja aina silloin tällöin.

Ihmisten hyvästely alkaa todellakin käymään minulle tutuksi. Tänäkin perjantaina tulee minun tehdä se taas kerran kun eräs hyvin läheisistä ystävistäni lähtee takaisin kotimaahansa. Myös ihmiset jotka asuvat lähellä minua tuntuvat jotenkin kaukaisemmilta nyt kuin aiemmin. Siksi olen miettinyt onko vika minussa? Työnnänkö minä ihmiset pois luotani, vaikken ehkä tarkoita sitä niin. Tosi on, että nautin yksin olosta, mutta sitten kun sitä on liikaa tajuan ettei minulla ole oikein ketään ympärilläni. Siksi olenkin panikoinut tätä muutamille suomessa eläville ystävilleni. Entä jos olen vanhana aivan yksin, sillä en vain osaa pitää ihmisiin yhteyttä? Ehkä minun tulisi vain miettiä enemmän ja yrittää pitää ihmisiä paremmin ympärilläni. Ehken sitten olisi jatkuvasti näin yksin..


 Kuten alussa kuitenkin mainitsin, olen erittäin onnekas ihminen. Minulla on äiti, isä, sisaruksia ja monia muita ihmisiä jotka rakastavat minua vaikka olisin kuinka kaukana heistä. Minun tulisi vain muistaa kiittää heitä siitä ehkä hieman useammin. En myöskään koe olevani mitenkään huono ystävä tai huono ihminen, joten en usko olevani koskaan täysin yksin, kunhan en vain tahalleen ala työntämään ihmisiä pois luotani. Minulla on kuitenkin ollut hieman sellainen tapa aina. Puskea ihmisiä kauemmas. Syy tähän yleensä on se, että minua pelottaa. En joko usko, että tämä toinen ihminen oikeasti välittää minusta ja siksi en ota hänen puheitansa todesta ja lopulta minusta tuntuu, että täytyy perääntyä. Joskus taas en halua ketään liian lähelle, sillä minua pelottaa että jokin päivä tämä ihminen kävelee kuitenkin pois ja jättää minuun taas liian syvät haavat.
Tiedän silti, että minun pitäisi vain oppia luottamaan rakkauteen, sillä ei se ikuisesti voi vain satuttaa.